Marjo – en rakasta raittiiksi

Marjo päätti olla antamatta anteeksi äidin juomista.

– Enhän minä juo.

Äidin ontto, mitätön lause, joka sisältää kuitenkin ihan kaiken ytimen. Se jää leijumaan tihenevään ilmaan, jota tuskin pystyn hengittämään. Suutani kuivaa ja kylmät kädet hikoilevat. Hetken mietin, jatkanko, mutta tänne asti on tultu pitkä, yksinäinen matka. Ei tätä voi enää mitenkään ohittaa.

– Miten on mahdollista, että kiellät ihan kaiken? Yritän katsoa äitiä silmiin, mutta omiani kuristaa.

– Eihän sulla ole oikeutta tehdä mua kuulumattomaksi tai näkymättömäksi! Olen elänyt sun kanssa tarpeeksi aikuiseksi ymmärtääkseni mistä on kyse ja mitä oikeasti tapahtui. Mä oon nähnyt kaiken, unohditko sen? Nähnyt, senkin kuinka sua lyötiin.

Veli kiemurtelee vieressä, enkä oikeastaan ymmärrä miksi se on tullut mun avuksi tähän tilanteeseen. Yksin joudun kuitenkin sanomaan ääneen sen miltä meistä molemmista tuntuu. Perheen nuorimpana otan vastuun kuilun vetämisestä tähän kuluneeseen kerniliinaan keskelle pöytää.

Äiti kiertää katseella seiniä ja viinistä tahmeaa lattiaa. Ei joko uskalla tai viitsi nostaa katsetta edes veljen ja mun välimaastoon. Istuu siinä, kun mitään ei koskaan olisi tapahtunut. Tai sitten se on vaan liian humalassa. Taas.

Viha, pettymys ja järkyttävä, yllättävä pohjaton suru hiipii mun selässä ja tunnen, kuinka vatsaa vääntää ja kasvot palaa. Nyt tämä ikivanha, valtava mureneva möykky ei saa juuttua ainakaan kurkkuun. Kun vihdoinkin olen päättänyt antaa sanojen tulla ulos sellaisenaan – ihan raakana.

– Luulin silloin, että juominen johtui lyömisestä. Mutta eihän se niin ollu, eihän? Lyöminen johtui juomisesta. Vai mitä?

Äiti yrittää selvästi viedä mun purkaukselta pohjan pois. Se ei sano enää sanaakaan. Sanoi kieltäessään mielestään kaiken. Luulee varmaan, että tämä on mulle helppoa. Tunteeko se mut todella niin huonosti? Eikö se näe, etten ole rohkea. Mistä mulle, riepotellulle, olisi rohkeutta tullut. Ei ainakaan täältä. Silti on pakko jatkaa ja sanoa kaikki.

– Entä mikä äiti se on, joka antaa 8-vuotiaana vetää päätään pois kaasu-uunista tai juosta naapuriin, kun on ahminut yliannoksen unipillereitä? Tai mikä juttu se oli, että hyppäsit laivalta tai uhkasit juosta junan alle. Miksi sä teit niin? Pidit meitä jatkuvasti varpaillaan. Uhkasit vaan jättää meidät yksin keskenämme, selviytymään ilman vanhempia. Sekö se juttu oli?

Se nostaa katseen hiljaa. Mutta se ei kohdistu edelleenkään minuun. Katse hipoo veljen hiuksia ja poskien kaaria. Hakeeko se oikeutta itselleen siltä? Suru on muuttunut jo raivoksi hiusten juuria myöten.

– Enää et voi lääkitä mua hiljaiseksi!

No niin, viimeiset sanat on sanottu.

Miten mä uskoinkaan, että tämä keskustelu muuttaisi kaiken. Että voitaisiin joskus istua kahvilla ja puhua vaikka kirjoista. Tosin tuskin se enää lukeekaan.

Nyt veli muistaa selvästi, että leivottiinhan meillä pullaa. Oonko mä ainut, joka ymmärtää, ettei sitä turvaa pullantuoksulla tehdä!

Mun on pakko jättää äitini tänne, oman elämänsä vangiksi. Tämä on minulle tämän perheen loppu. Nousen pöydästä, täältä on pakko päästä pois. Ulkona paistaa keväinen aurinko ja kirkkaan vihreät lehdet kertoo symbolisesti uuden alusta. Olen monta kertaa antanut anteeksi, palannut alkuun, yrittänyt uudelleen. Tämä on kuitenkin nyt viimeinen kerta, tämän jälkeen en enää halua.

Minusta tulee niin vahva, että voin kohdata äidin kohtaamatta. En lue kirjeitä, en vastaa puheluihin, enkä lannistu uhkailun alla. Minä asetan sille tarkat rajat, joiden sisällä pystymme elämään erillämme. En aio rakastaa sitä raittiiksi, liian monta kertaa toivoin, että se tekisi sen itse.

Enkä minä tule itkemään sitä, että se juo edelleen ja lopulta viina vie sen hautaan. Enkä itke sitä, että minulle se on tästä päivästä lähtien kuollut. Sen sijaan tiedän jo nyt, tulevani itkemään sitä elämää mitä meillä olisi voinut olla. Sitä, joka jää kokonaan elämättä.

Avaan ulko-oven viimeistä kertaa. Kirkkaassa auringonvalossa sen lohjennut maalipinta näyttää surkealta. Naapurin pihalla on uusi kivetys. Kadulla nuori äiti heijaa lasta sylissään. Ja minulta pääsee itku.

 

 

Kuva: Visual Hunt

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: