Satu – kuljen niistä ovista mitkä itse valitsen

Satu osti keskeneräisen talon pakon edessä. Kun suojapeitteet lähtivät, Satu oli rakentanut myös itsensä uudelleen.

Kävelen rinnettä ylös taloa kohti. Se seisoo valottoman tien päässä, korkealla mäellä, metsän reunassa. Korkea katto koskettaa taivasta ja suuret ikkunat kutsuvat sisään. Talolle vievä jyrkkä tie on vielä keskeneräinen ja suurien autojen runtelema. Olen käynyt täällä muutamia kertoja ennenkin. Aina aikaisemmin olemme tulleet tänne yhdessä.

Sinä olit päättänyt muuttaa tänne. Olit etsinyt kauan jotain erikoista ja poikkeavaa, kuten aina. Sellaista piti olla mitä ei ole kenelläkään muulla. Sitä tämä totisesti oli ja on edelleenkin. Tällä talolla on ollut huono karma, eikä me oltu poikkeus. Edelliseltä perheeltä kesken jäänyt, särkynyt unelma.

Sinä halusit talon. Minä taas halusin nämä kalliot millä talo seisoo. Metsät, jotka avautuvat heti ikkunoiden takana. Käkkärämännyt ja meren tuoksun. Minä halusin mustikkametsän ja keittiön, jossa leipoa piirakkaa.

Tavatessamme olin nuori tyttö, ensirakkauden huumasta humaltuva. Sinusta täyttyvä. Ja sinähän näit sen heti. Mahdollisuuden muokata mieleiseksi. Itsesi jatkeeksi. En tunnistanut lahjoiksi annettuihin esineisiin peiteltyä manipulointia. Uudet sopivammat vaatteet korvasivat minun omani. Elämäni kaikki värit vaihtuivat mustaan ja valkoiseen. Otit kädestäni kiinni ja vedit niin, että irrotin toisen ystävistäni ja perheestäni.

Jätin oman asunnon, myin tavarani kirpputoreilla. Useammin kuin kerran. Muutin aina sinun luoksesi ja niissä huoneissa vuosia väistelimme arkea. Vältimme toistemme kohtaamista tasaveroisina. Minussa ei ollut riittävästi ja sinussa oli liikaa. Silti odotin kosintaa. Sain tytärpuolen. Katsoin, kun vauvasta kasvoi taapero. Sinusta ei kuitenkaan kasvanut isää. Sysäsit lapsen muiden hoidettavaksi, et nähnyt mitä lapsi olisi sinulle voinut antaa. Pienen tyttäresi elämän kautta viimein pystyin näkemään meidät ulkopuolelta.

Silloinkin vielä lupasit rakentaa. Meille. Sinun näköisesi talon. Odotin. Kauan. Talo rapistui. Eläimet kotiutuivat tyhjiin raameihin. Kunnes vihdoin ymmärsin.

Apua se vaati. Paljon puhetta muille. Yhdessä ja erikseen. Menemistä syvälle, jopa aikaan ennen sinua. Omien ajatusten ja sisuskalujen laittamista muiden ruodittavaksi. Uskoa, että minulla on oma ääni. Mielipide. Tahto. Rohkeutta todeta, että minä olen ainut, joka voi itseäni auttaa. Joka voi päättää päästää sinusta irti. Minun oli pelastettava itseni ja tämä talo.

Tässä tämä on, eikä tämä ole oikeasti vielä talo. Pystyssä oleva runko, jossa on vesikate. Nyt tämä runko on minun. Ihan ikioma. Riisun jalat paljaaksi. Raaka betonilattia ei tunnu jalkojeni alla ollenkaan kylmältä. Sen karheus tuo turvaa. Tämä lattia ei tule koskaan pettämään alta. Putosin korkealta, mutta jaloilleni sittenkin. Valoa tulvii ikkunoista, vaikka niitä vielä peittää rakennustelineet ja muovit. Pudotan kädet ja hengitän syvään. Annan ideoiden tulla.

Silitän siveltimillä tämän talon hyväksi. Päästän valon sisään ja käännän talon karman. Tästä tulee oman onneni koti.

Tähän ikkunan eteen laitan muhkean sohvan. Sellaisen, johon voin käpertyä kirja sylissäni aina kun siltä tuntuu. Täytän sohvan tyynyillä ja värikkäillä peitoilla. Sellaisilla, joihin mahtuu kääriytymään joku muukin – ihan lähelle.

Ruokailutilaan tulee suuri pöytä. Niin suuri, että kaikki omat ihmiseni voivat tulla sen ääreen, luokseni aina, kun siltä tuntuu.  Täällä teen ruokaa, joka maistuu tai ei maistu. Silläkään ei enää ole väliä. Teen minkä osaan ja seuraavalla kerralla uudelleen. Tässä keittiössä saan vapaasti kokeilla. Laittaa mielin määrin mausteita. Savuttaa sakeana. Ja leipoa niin paljon, kun jaksan.

Käännyn ympäri ja katson ylös. Tähän tulee portaat. Yläkertaan johtavan seinän kuvittelen täyteen valokuvia. Dokumentoimaan siitä mitä onni tässä talossa on.

Portaiden yläpäähän tulee työhuone, kirjailijalle. Vinon katon alle WC. Laitan sinne pinoittain kirjoja ja olen siellä liian kauan, jos haluan. Vaatehuoneen täytän värikkäillä metsätytön vaatteilla. Aulaan mahtuu riippumatto, kangaspuut, peuhupaikka – ihan mitä vaan.

En ajattele vielä sitä, miten saan kaiken aikaiseksi. Tämä vaatii elämää uhkaavaa rohkeutta, mutta minä otan kaikesta selvää ja pärjään. Kasvan talon mukana ja täytän talon sekä minut juuri sillä, mistä pidän. Kukaan muu ei enää istu ajatusteni päällä.

Kun saan talon valmiiksi ja muutan, kaikki muu jää taakse. Tänne ei enää tule anelevia kirjeitä ja kukkapuskia. Tämä talo täyttyy ystävistä ja leivosten tuoksusta. Joku päivä perheestä. Lapsesta, jota et enää voi minulta kieltää.

Jatkossa kuljen niistä ovista mitkä itse valitsen.