Taina – särkyvät kuvat

Tainan tarina muistutti niin paljon omaani, että häkellyin sen kuullessani ja kesti aikansa, ennen kuin erotin ne toisistaan. Tässä on Tainan tarina tilanteesta, jolloin kaikki särkyy ja päätös syntyy.

Kiipeän kalliolle Timon viereen. Ollaan purjehdittu tänne saareen viettämään pariskuntien kesken viikonloppua, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Pidän sinun puhelintasi kädessäni ja Timo nostaa silmänsä kohti ja aavistaa ilmeessäni päätöksen.

Olen juuri lukenut puhelimestasi viime yön jälkeen lähetetyt viestit. Kaikki nukkumattomat, ahdistaneet yöt ovat tässä kädessäni. Puhumattomat lauseet ja tyhjät katseet saavat merkityksen. Ja viimein saan syyn sille, miksi kosketuskin on tuntunut jo liian pitkään ylivoimaiselta. Sormissasi on ollut niin monen ihon hehku, että se on oksettanut minua.

”Se on hyvä, että luit ne viestit. Nyt voin kertoa mitä tiedän”, Timo pyytelee anteeksi. Ja samalla toivo tulevasta antaa tilaa tutulle turvalliselle hymylle. Timo ojentaa kätensä ja toivoo ettei minulla olisi mitään muuta, kuin tämä hänen sormiensa kutsuva kaari.

Tapasin Timon salaa kahdestaan, kaikkien naapurien kesken vietettyjen iltojen jälkeen. Yksinäisyydessäni annoin Timolle elämäni ammolleen revitystä aukosta paikan, jossa on tilaa olla oikein tai väärinpäin. Ja kerta toisensa jälkeen Timo on tehnyt kaiken oikein.

Timo ei ole mitään mitä kuvittelin hakevani. Ei sillä ole lipevää kieltä, eikä se kerää ympärilleen fanilaumaa. Timo on ihan tavallinen. Niin tavallinen, että minäkin voin olla sen kanssa miksi synnyin.

Sinussa, omassa miehessäni, näin naurua, samppanjaa, seksiä, juhlia, ystäviä. Timossa kuitenkin näen arkea, villasukkia, takkatulta. Parransänkeä ja lusikka-asentoa.

Kuuntelen, kun Timo kertoo sinusta. Elämäni kuvat yksi toisensa jälkeen särkyy. Kuva, jossa herätät vanhemmat mökillä pyytääksesi kättäni. Ja se kuva, jossa olemme koko perhe onnellisena lomamatkalla laskettelemassa. Ja ne, joissa kavereiden kanssa nauran, niin että uskon hengenlähtöön. Tai se kaikista rakkain – kun lapset olivat vielä ihan pieniä ja pelattiin keittiön pöydän ääressä. Sinä katsot minua, kuin Afrikan tähteä.

En haluaisi, mutta nyt raamit täyttyvät puhumattomuudella, yksinäisyydellä, huutamisella, raastavilla riidoilla ja mustilla kyynelillä. Kunnes kaikki tunne on poissa.

Timo on yhä siinä. Se ei voi mitenkään tällä hetkellä nähdä minussa  mitään muuta, kun pelkät ääriviivat. Tiedän, että Timo silti rakentaa sillan, jota pitkin pääsen tämän tyhjyyden yli. Hänen kanssaan voin rakastua rakastamaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: