Maria – liian hyvää ollakseen totta

Istuin Marian keittiössä ja kuulin kaikella tasolla minua syvältä koskettavan tarinan naisesta ja miehestä, jotka salamarakkauden jälkeen suistuivat syöksykierteeseen. Eroon ja palaamiseen. Vuosien vaellukseen maasta toiseen ja takaisin. Tarinan suhteesta, joka lopulta päättyy anteeksi antoon, jota ei koskaan pyydetty.

Olen istunut vuoteesi vierellä ennenkin. Valvonut untasi ja miettinyt miten saisimme elämämme takaisin. Olen kaivannut aikoja, jolloin nukahdimme samalle tyynylle ja silmissäsi näkyi raivon sijaan rakkaus. Olen niinä hetkinä myös miettinyt, näkyikö sitä oikeasti ja aidosti koskaan vai oliko katseessasi alusta asti vain omistamista ja alistamista. Olen vuoteesi vierellä katsellut kuvaa, jonka tytär piirsi häämatkamme aikana. Siinä hymyili aasi, jonka päällä oli kotka valmiina tarttumaan kiinni.

Olen lentänyt meren yli monesti. Ja aina palannut takaisin. En tiedä edes sitä, oliko paluu omasta vai sinun halustasi. En tiedä nytkään. Mutta sen tiedän, että tämä on viimeinen kerta, kun matkan teen. Tästä ei tullut lopulta kuitenkaan viimeinen meidän kummankaan ansiosta. Eron lopulta hoitaa meidän puolestamme paljon meitä suurempi voima. Tätä ei saa paperille eikä vedettyä takaisin ja taas jätettyä oikeuteen käsiteltäväksi. Meidän tarinamme on tässä.

Se alkoi salamarakkaudella, sellaisella, joka on liian hyvää ollakseen totta. Aavistavan ahdistuksen keskellä minut lumosi intensiivisyys, halu ja kiireesi omistaa minut. Saada juuri minut omaksesi. Olit tullut hakemaan minut viedäksesi mukanasi toiseen maahan, onnen osoitteeseen. Suureen vanhaan taloon, elämään sinun arvostettua elämääsi. Kuitenkin liian pian talossamme näyteltiin suurenmoista nukketeatteria.

Nyt tähän huoneeseen, joka ei tuoksu meille, loppuu viimein teatteri ja vuosien taistelu. Jokapäiväiset raivokohtaukset ja ikuinen hallitsematon pelko. En kuitenkaan haluaisi, että se loppuu näin. Olisin halunnut, että oma tahtoni olisi pitänyt lopullisen muurin välillämme. Vai olisinko sittenkään? Sinussa oli käsittämätön vetovoima, jota en voinut vastustaa. Vai oliko se vaan manipulointia? Palasin aina takaisin, ja uskoin kaiken muuttuvan hyväksi. Kunnes jälleen olin niin nurkkaan ahdettu, että ainut keino oli paeta. Pelastautua hengittämään vapaammin. Uudelleen ja uudelleen.

Minun elämäni oli koko ajan rakenteilla. En päässyt koskaan oikein nauttimaan siitä sellaisena, kun sen piti olla. Hetkittäin se onnistui ja ne hetket olivat niin ihania ja voimaannuttavia, että niiden avulla jaksoin taas eteenpäin. Hetket siellä ja täällä. Pienet onnenmuruset, joista kasvatin itselleni aivan liian suuren toivon kutistuneelle minälleni.

En aluksi halunnut ymmärtää, että olit mieleltäsi sairas. Ja kun ymmärsin, en halunnut sitä myöntää. Pidin ja pidän itseäni vahvana naisena ja vaikka tiesin suhteemme olevan tuhoisa kaikille meille, olin kuitenkin liian avuton tilanteessa, jossa olisi pitänyt päästää irti. Sain tukea läheltä, mutta en ottanut sitä vastaan. Tuntuu, kun epäonnistuminen olisi ollut vielä pahempaa, kun toivo onnistumisesta. Elin toivossa, että onni palaa, vaikka olin jo kauan tiennyt, että kadotimme sen jo häämatkalla. Tiesin sen jo silloin nimittelyn jälkeen hotellin pihalla istuessani matkalaukkuni päällä. Miettiessäni miten pääsen pakoon, takaisin lähtöpisteeseen. Siitä lähtien elin valhetta, kulissia, jonka taakse suojauduin häpeältä.

Tässä steriilissä huoneessa tapaan nyt kuitenkin toisella tavalla sairaan miehen, jonka päältä on riisuttu kaikki glamour ja itsetunto. Ensi kertaa pääsen näkemään sisällesi sellaisena, kun se on varmasti aina ollut. Aitona, rohkeuden menettäneenä. Nyt ei ole enää tarvetta peitellä sitä epäoikeudenmukaisuuteen, alistamiseen, mustasukkaisuuteen ja kaiken tuhoavaan raivoon. Tiedätkö itse, että nyt olet rohkeimmillasi?

Vihdoinkin voimme puhua raatelematta toistemme ajatuksia. Eikä sinun tarvitse jälleen olla pyytämättä anteeksi tai tuoda niitä lukuisia punaisia ruusuja. Minä annan anteeksi. Annan kaiken anteeksi. En siksi, että pyytäisit polvillasi, mitä et vieläkään tee. Enkä anna anteeksi siksi, että tämä on viimeinen kerta, vaan siksi, että nyt olet aidosti läsnä. Ja kuinka olen sinua odottanutkaan! Alusta asti kaipasin sinua juuri tällaisena.  Läheisyydenkaipuusi on aseista riisuvaa ja kosketuksessasi ei enää ole henkisen väkivallan uhkaa vaan kaikki rakkaus, jonka hukkasimme.

Suudellessani sinua viimeisen kerran kuiskaan sanat, joita ei ole lausuttu pitkään aikaan. Rakkauteni on tässä edelleen ja jään miettimään, olisinko vielä kerran tullut takaisin. Sitä mahdollisuutta ei kuitenkaan tule. Me teimme parhaamme.

Huomenna päiväkirjassani on tyhjä sivu.