Heini – Isin juoksijatyttö

Heini otti yhteyttä FB-ilmoitukseni välityksellä ja puhuimme puhelimessa kesäkuussa 2018. Heinistä välittyi kaiken kokemansa jälkeen voimakas elämäntahto ja -valo. (Kuvituskuva: mmartinsson on Visualhunt.com /  CC BY-NC-ND)

Kumarrun ja sidon lenkkarien nauhat kiinni. Viime kerrasta on aivan liian pitkä aika. Ja kaikki se aika on edennyt madellen. Joka kerran, kun olen yrittänyt, on tullut liian ikävä isää.

Minusta piti tulla juoksija. Isä otti valmennuksen vakavasti, näki kuinka lahjakas olin. Minä, isän ainoana, sain kaiken huomion mitä tarvitsin. Meillä oli yhteinen tavoite, jota kohti pyrittiin. SM-tasolle tähdättiin.

Aktiiviharrastamisen takia olen elänyt aina terveellisestä urheilijan elämää. Siksi Thaimaan loman jälkeen kotona odottava syöpädiagnoosi tuli täytenä yllätyksenä. Eihän minulle voi käydä niin.

En koskaan kertonut diagnoosista isälle. En tiedä miksi. Ei me asioista sillä lailla puhuttu. Pidin ennen paljon sisälläni. Olisiko silloin kuitenkin pitänyt avata pelko ja paniikki? Olisiko se lopuksi edes muuttanut mitään? Olisiko isä jäänyt? Olisiko isä jättänyt kirjoittamatta viimeisen kirjeen?

Isän kuoleman jälkeen kahteen vuoteen en antanut itseni surra. Tunsin itseni arvottomaksi ja viha piti minut kasassa, kun pelkäsin, että hajoan. Kunnes viha ja suru kasvoi niin suureksi, että lopulta kuitenkin kävi niin. Palasia sinkoili ympäriinsä, enkä muulla saanut niitä kerättyä, kun lakkaamalla syömästä. Pidin ulkokuoreni kontrollissa, jotta kaikki sisälläni voi hajota tulematta ja näkymättä ulos.

Mutta en tätä elämää pystynytkään suorittamaan loppuun ottamatta tunteita vastaan. Liian pitkään uskoin, että voisin. Mutta en enää. Isän jättämän kirjeenkin olen nyt pystynyt lukemaan moneen kertaan. Vuosien varrella kirjeen sisältö on viimein alkanut aueta. Enkä minä vertaa meidän sairauksia enää, annan anteeksi kaiken. Ymmärrän omien kokemusten kautta paremmin. En olisi voinut tehdä mitään toisin.

Ennen pelkäsin pahojen asioiden tapahtuvan, nyt tiedän, että niitä tapahtuu. En tee suunnitelmia, otan elämän vastaan sellaisena, kun se tulee. Uskallan jo haaveilla pelotta. Ja ennen kaikkea, kuuntelen ja kuulen itseäni hyvin.

Otan ohuen takin kaapista ja avaan oven. Aurinko tulvii puiden välistä ja aamu-usva tuoksuu. Tämän ja seuraavat lenkit minä vedän ilman mitään muuta tavoitetta, kun pysyä elossa kaiken surun jälkeen.

Ja joku päivä vielä otan urheilukellon käteen ja palaan yhteisiin tavoitteisiin. Ja vaikka näkisin isän ottamassa aikaa radan vieressä, en enää huku suruun.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: