Pyysin saada kuulla rakkaudesta. Riina kertoi ja antoi kirjeet. Laatikollisen rakkautta. Mikä etuoikeus lukea sanasta sanaan elämästä siltä ajalta, kun oma rakas istui vankilassa. Tämän jälkeen uskon entistä enemmän siihen, että aito rakkaus voittaa kaikki esteet.
Tulisitko kotiin?
Hiljaisuutesi ja epäröivä hengityksesi saa minut jatkamaan: Heitin sen ulos. Tajusi viimeinkin lähteä. Näki kai, ettei minussa ollut enää tilaa. Kuuli minun vaeltavan talossa, kun mielessäni huusin ja etsin sinua öisin. Sijoittaen sinut aamiaiselle, sohvalle tv:n ääreen, sänkyyni, minuun.
Sinäkin varmasti muistat sen illan, kun istuimme nuotiolla. Kipinöiden lentäessä näin kaikki ne kokemukset, jotka olisimme voineet yhdessä saada. Kunpa olisin jo ylä-asteella uskaltanut koskettaa sinua, kun oli sen hetki. Kun ihosi tuoksu huumasi yön jäljiltä ja raaka-aamu paljasti minut sellaisena, kun olen. Mutta en silloin uskaltanut ja päästin sinusta irti. Nuotiolla vannoin, että en enää koskaan pelkää ojentaa kättäni sinulle uudelleen. Tiesin tulevaisuuden olevan siinä, enkä pelännyt kertoa ihan kaiken. Etkä sinäkään.
Me olisimme voineet ehkä välttää välivuosien hyväksikäytön, henkisen väkivallan ja ehkä jopa sen onnettomuudenkin. Ennen kaikkea olisimme välttäneet sen yksinäisyyden, jonka suuruutta en edes tajunnut, ennen kuin sinä istuit minua vastapäätä vuosien jälkeen. Mutta turha sitä on enää miettiä. Tässä, lopun elämän edessä.
Sinä sanot jotain. En kuule sanoja, mutta ymmärrän sävyn. Alkavan yhteisen elämän odotuksen. Etkä sinäkään aio päästää irti meille tulleesta mahdollisuudesta. Kaiken läpi kuulen kuitenkin äänessäsi surun siitä, että joudumme jälleen eroon. Pitkäksi aikaa, vailla mitään mahdollisuutta pakoon. Vaikka kuinka yrittäisit.
Jatkan nopeasti: älä mieti sitä nyt, lupaan maalata sanoilla minun ja lasten koko arjen paperille ja lähettää sen sinulle. Lupaan tuoda sinulle maailmamme selliisi. Voit kävellä taloosi sisään ja ottaa minut syliin. Rapsuttaa ohimennen koiraa ja leikkiä lasten kanssa. Voit pitää meistä huolta.
Pakkaan kuoreen rakkauteni ja pidän sinut niin lähellä, kun pystyn, näkemättä, puhumatta ja koskettamatta. Lupaan tuntea erossakin sormenpääsi selkärankani joka nikamalla, aina niskassa asti, hiuksiani pyöritellen.
Jos nyt tulet kotiin, en päästä sinua enää koskaan pois. Voit mennä muurien taakse kuukausiksi, vuosiksi – minä olen täällä. Opin elämään oman ikäväni, pohjattoman onton kaipuuni kanssa, jotta sinun aikasi menisi nopeammin ja sinulla olisi mihin palata.
Tulethan kotiin – nyt?
Suljen puhelimen ja lähden hakemaan sinut.
Koettua 
Vastaa