Vilhelmiina – kotoa pakoon

Vilhelmiina kutsui minut kotiinsa. Istuimme keittiön pöydän ääressä vajaan vuoden ikäisen pojan häärätessä iloisena vieressä. Vilhelmiina kertoi minulle, millaista oli ennen elää perheessä, jossa karmeimmatkin salaisuudet säilytettiin eikä äiti suojellut pahalta. Ja mitä vaati päästä siitä irti. Siitä syntyi tämä teksti.

Ensimmäinen tämän syksyn kouluaamu. Istun pulpetissa, enkä pysty keskittymään mihinkään. Ahdistaa enkä meinaa saada henkeä. En tiedä mitä tehdä, miten tästä eteenpäin.

Sen tiedän, etten halua palata viikonlopun jäljiltä enää kotiin. En itse asiassa enää koskaan. En halua, että minua enää lyödään. En halua, että hiuksiani revitään. En halua näytellä olevani samaa mieltä kaikesta, vain siksi, että en saisi turpaani. En halua lomamatkoilla joutua nukkumaan vessassa tai että minut hylätään kerta toisensa jälkeen. En halua joutua pakenemaan metsään, kun isä uhkaa aseella tai saunan lauteiden alle piiloon puukotusta peläten, kuten siskot kertoivat käyneen.

En halua, että minua haukutaan. Läskiksi, lihavaksi, saamattomaksi, huonoksi, kelvottomaksi, arvottomaksi, tarpeettomaksi ja turhaksi. En halua, että minua verrataan enää muihin. En halua, että minua kiristetään olemaan hiljaa. En ikinä enää halua joutua niin ahtaalle, että itseni vahingoittaminen on ainoa keino päästä vähäksi aikaa pois. En halua enää nähdä, kuinka äiti vain hiljenee, poistuu huoneesta ja antaa kaiken tapahtua.

En halua enää nähdä lehtijuttuja perheestäni. En nähdä äitiä sairaalassa tai aurinkolasit päässä lähikaupassa. En halua hakea isää putkasta ja nähdä, ettei kukaan tee yhtään mitään lopettaakseen tämän helvetin.

En enää jaksa uskoa, että isä muuttuu, äiti alkaa elää ja meistä joskus tulee perhe.

Enää en pelkää enkä halua salata mitään. En jatkaa muiden sisarusten puhumattomuuden perinnettä. Haluan nyt kertoa kaiken. Haluan laittaa itseni alttiiksi sille mitä tästä seuraa. On se sitten muutto täältä kauas pois tai vieraan perheen luo. Kunhan tämä valheellinen ja väkivaltainen aika vaan loppuu.

Minä olen rohkea. Otan vastuun elämästäni. Minusta tulee vihdoinkin vapaa.

Jos minulla joskus on lapsi, rakastan sitä aina. Suojelen sitä ihan kaikelta pahalta ja lupaan halata sitä joka päivä. Annan sille onnellisen perheen, jossa kaikilla on tilaa hengittää ja olla oma itsensä. Jossa erilaisilla mielipiteillä avarretaan maailmaa. Opetan, kuinka läheisistä pidetään huolta ja annetaan anteeksi. Kun minulla on lapsi, en koskaan hylkää sitä yksin. En koskaan käännä selkääni. Teen kaiken toisin.

Olen sille äiti.

Kello soi. Nousen ylös pulpetista ja menen opettajan luokse. Pyydän saada kertoa jotain tärkeää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: