Mimosa – kuoleman varjostama rakkaus

Mimosa (nimi muutettu) istuu sohvalla ja katsoo minuun tarkasti. Kerrottavana on tarina, joka vieläkin koskettaa syvältä. Illan kuluessa ymmärrän kyllä miksi. Tämä Mimosan elämästä muokattu tarina on kirjoitettu 2017 elokuussa käydyn keskustelun jälkeen.

Juoksen pitkää käytävää pitkin lievässä paniikissa. Minua vähän vanhempi mies istuu pää käsiin painettuna huoneen ulkopuolella. Sen täytyy olla sinun isäsi. En ehdi etsiä yhdennäköisyyttä. Syyllisyys, ikävä ja pelko – kaikki sekoittuneena, ajaisi minua nopeammin huoneeseesi, kun jaloistani pääsen.

Mies tarttuu minua kädestä.

  • Sinä olet varmasti Mimosa. Hyvä tavata sinut, vaikka ei sen olisi tarvinnut tapahtua näissä puitteissa. Arvaat varmaan kuka minä olen?
  • Tietenkin.
  • Kerro minulle mitä tapahtui? Miksi?
  • Sanoin eilen, etten rakasta enää. Liian pitkään sitä mietin ja lopulta ahdisti ihan liikaa. Enkä kuullut mitään sen jälkeen, ennen kun nyt. Hätäännyin aamulla, kun näin sen viestin. Musta, maalia valuva sydän. Mun nimi siinä keskellä. Tiedät kai, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun yritti?
  • Miten niin?
  • Ensimmäinen kertahan oli jo lapsena. Sitä on kiehtonut koko elämän ajan tämä. Suhteen aikanakin jo yksi yritys.
  • Mimosa, tiedätkö miksi?
  • Lapsena koettu väkivalta, uskonnollisen yhteisön ahdistavuus. Eikö sinun isänä pitäisi tietää tämä paljon paremmin! Odotinkin, että näkisin sinut täällä, jotta voisin sylkäistä silmillesi sen kaiken mitä teit. Mutta en viitsi tämän enempää. En usko, että olet paha ja ehkä jopa kadut.

Isäsi hiljenee hetkeksi. Vilkaisen oven ikkunasta sisään. Ja näen sinut. Sinä olet niin kaunis. Niin nuori. Eikä silläkään enää ole väliä. En jaksa välittää mitä muut sanoo.

Yritän päästä luoksesi, mutta isäsi pitää minua vieläkin tiukasti kädestä. Haluaisi kuulla kaiken sinusta ja minusta. Miten se on mahdollista, tässä käytävällä? Koko meidän yli vuoden pituinen juttummeko?

  • Missä tapasitte? Huomasitko silloin jo jotain?
  • Tavattiin yhteisen ystävän luona. Hiljaisuus, surumielisyys, herkkyys – kaikki särkyvyys oli niin silmiinpistävää, etten voinut muuta. Takerruttiin toisiimme. Mentiin ihon alle heti.
  • Ajatteli varmaan, että olet pelastus.
  • Kauhea tunnustaa, mutta itsetuhoisuus lumosi minut. Toi minusta esiin empaattisuuden, jota ehkä luulin rakkaudeksi.

Mutta kuitenkin se on myös ainut, joka on päässyt musta jyvälle. Nähnyt pään sisälle. Sillä on varmasti ainoana mun sielun toinen puoli. Ahdistaa kun se on ja heti, kun ei ole, ikävä lamaannuttaa.

Isäsi silittää kättäni ihan hiljaa. Kuin anellakseen anteeksiantoa. Luulee, etten huomaa.

  • Haluan mennä nyt. Se ei tarvi mitään muuta, kun mut. Niin se on aina todennut. Vaikka tämä ei kestäisi nytkään kauaa, vaikka erottaisiin uudelleen. Palaan takaisin sen luo, pelastan sen tältä. Parannan kokonaan.
  • Tiedäthän sä, ettet siihen pysty?
  • Nyt en siitä välitä. Teen kaikkeni vielä, että kaikki muuttuu paremmaksi. Että sillä on hyvä olla. Unohdan ne asiat, jotka ahdisti ja uskon, että tällä kertaa kaikki on toisin.

Laitan käden oven kahvalle ja samalla käännyt minuun päin. Sinun silmäsi, surun tummentamat kaivot. Tajuan, että et ole muuta, kuin pettynyt, ettet onnistunut.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: