Vilma – väkivallan jälkeen

Tapasin Vilman (nimi muutettu) elokuussa 2017. Saavuin pitkän työpäivän jälkeen kahvilaan ja siellä minua odotti energinen, ulospäinsuuntautunut, mielenkiintoinen nainen. Vilma kertoi minulle joutuneensa väkivallan uhriksi kaksikin kertaa. Kirjoitin ensimmäisestä kerrasta tämän tarinan.

Istun yksin tässä kirkkaassa kliinisessä huoneessa. Täällä on kylmä. Pyöritän mun nimettömässä olevaa sormusta ja yritän rauhoittua. Mut tuotiin tänne äsken. Ajattelivat, että mun täytyy saada olla rauhassa. Nyt olen turvassa. Mutta silti tuntuu todella pahalta. Kurkkua kuristaa taas – eri tavalla ja itku tulee ulos ihan väkisin. Se ottaa musta vallan ja mä tärisen holtittomasti.

Ne säikähti sitä, että olin ajanut tänne yksin. Yöllä. 50 km. Lähtenyt karkuun kodistani ja koko kaupungista. Vaikka enhän minä kotiani paennut vaan sitä. Se teki mulle pahinta mahdollista.

Luulin, että kuolen siihen paikkaan. Että elämä loppuu sinne rappukäytävään, sisälle, ihan oman kotioven ulkopuolelle. Se kuristi mua lujaa, luulen että tappaakseen. Kuristi siinä samalla kaiken rakkauden ulos. Tyhjensi meidän tulevaisuuden. Jätti tilalle pelon ja sisintä polttavan vihan.

En tiedä missä vaiheessa meidän tiellä me unohdettiin kulkea samaan suuntaan. Kyllähän me yhdessä tehoiltiin suureen ääneenkin, mutta ei koskaan näin. Omistaa se mut halusi. Ei ymmärtänyt, että minusta on moneen ja haluan antaa kaiken sille mitä teen. Eikä se ole keltään pois.

Muistan, että pari viikkoa sitten se tuli parvekkeelle, kun nukuin. Tuli sisään ja täytti raivolla koko huoneen. Se veti pöydältä alas kaikki äidiltä lahjaksi saamani astiat ja karjui perään. Mukien mukana hajosi samalla ihan palasiksi siihen mun jalkoihin paljon muutakin.

Mä kerroin sille painajaisista joita näin sen jälkeen niin usein, että järki meinasi lentää päästä. Se itki ja vannoi ettei enää koskaan ja mä annoin sille anteeksi, että tuli luvatta mun kotiini. Raiskasi rajusti reviirini rajat. Halusin uskoa sitä. Että se olisi vieläkin mun turvasatama. Enkä osannut pelätä pahinta.

Mä istun kirkkaiden lamppujen valossa ja odotan edelleen, että joku tulee. Tutkimaan mun mustelmat. Ne jotka näkyy. Kaulalla, käsissä ja nekin, jotka tuli siitä, kun hyppäsin paniikissa liikkuvasta autosta ulos. Ne ei kuitenkaan voi nähdä niitä haavoja, jotka mulla on täällä sisällä. Ihan täällä näin – syvällä. Mun sydämen ympärillä. Niitä jotka muuttuvat pysyviksi arviksi.

Joku tule sisään ja mä tiedän, ettei enää mikään palaa ennalleen. Kyyneleet silmissä rukoilen, ettei orastava ontto viha ota musta totaalista valtaa. Mun elämästä katosi lopullisesti jotain puhdasta ja viatonta. Mä lähden täältä aamulla mukanani erilaiset haaveet ja astun erilaiseen maailmaan. Mun koti ei tule tuntumaan enää samalta.

Kotikaupungin kadutkaan ei enää ole sitä mitä ennen ja voin törmätä siihen lähikaupassa ruokaostoksilla. Vaikka en sitä koskaan enää näkisi, se tulee seuraamaan mua aina. Vaikka muuttaisin täältä kauas pois.

Se tulee aina olemaan kolmas pyörä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: